Maaliskuu 2011: Teatteri ei ole mikään talo

Puheenjohtajan kuukautisvuodatus (edelleen työnimi)

Talo? Talo! Ei tämä ole mikään talo. Te luulette, että kuiskaajankoppi on ruokakomero! Ja te luulette näyttämöä salongiksi ja kulisseja tauluiksi! Te ette tiedä teatterista mitään

Niin sanoo teatterirotta Emma kuono otsaa myöten rypyssä Vaarallisessa juhannuksessa, kun muumiperhe on pelastautunut tulvan valtaan joutuneesta talostaan kelluvaan teatteriin. Teatterin maailma on ihmeellinen: Yksi talon seinistä on tipahtanut pois, ovet ovat paperia ja kaakeliuunit maalattuja, omenat ovat puuta, kirjoja ei saa auki ja katosta tippuu maisemia.

Teatteri ei ole mikään talo. Sen voi todeta, jos yrittää mennä jonkun kotiin, istuutuu hiljaa seinän vierustalle häntä tuijottamaan, lopulta aplodeeraa ja lähtee. Teatteriin menemisestä joutuu yleensä maksamaan, toisaalta talossa saa käydä vessassa koska haluaa.

Teatterissa ei olla niin kuin talossa ollaan, eikä sen kannata samanlaista esittää. Se olisi valehtelua, ja näyttää teennäiseltä. Sen sijaan teatterin erityisyydestä ja omituisuudesta kannattaa ottaa kaikki irti. Siellä ei tarvitse totella syy-seuraus -suhdetta, eikä konventionaalista tapaa puhua tai liikkua. Se voi olla aivan omilla säännöillään toimiva mahdollinen todellisuus. Sellainenkin näytelmä olisi hieno, jos olisi kyllin vahvoja ja taitavia näyttelijöitä, jossa kaikki kävelisivät koko ajan päällään... teatterin ei tarvitse totella edes fysiikan lakeja!

Muumien teatterista tulee mieleen lapsuuden teatterikokemukset, joissa teatteri oli aina ihmeellinen taikamaailma: Tirlittan lensi ja Robin Hood halkaisi napakymppiin ammutun nuolen kahtia. Lastenteatterissa on kai tapana muistaa tämä teatterin taianomainen aspekti, mutta aikuisten näytelmät ovat lähes poikkeuksetta saatanan tylsiä. Joko näytelmän maailma on ihan tavallinen, tai sitten se on tavattoman ruma, köyhä ja masentava. Jos se joskus on jotain muuta kuin realistinen, se on aina se yksi valkoinen tuoli ja kaksi näyttelijää mustissa trikoissa. Miksei se koskaan ole mitään värikästä, käsittämätöntä ja ihmeellistä?

Olin noin viikko sitten Prosakissa, proosaklubilla, kuuntelemassa Antti Tuuria, ja hänen uutta matkakirjaansa. Antsan mukaan kirjassa pitää olla aina lukijalle "lukemaan pakottava tarve". Antin matkamuistoista en sellaista löytänyt, vaan lähdin Venetsian kohdalla kotiin, mutta uskon periaatteen pitävän paikkansa yhtä hyvin teatterissa kuin proosassa.

"Seuraamaan pakottava tarve" voi teatterissa toki olla juoni tai seuraavan kaskun tai laulun herkeämätön odotus, mutta se voisi olla myös omalaatuinen, poikkeava ja kiehtova taikamaailma, jota ei halua rikkoa ennen kuin salivalot nostetaan ja yleisöä pyydetään painumaan kotiinsa.

- lauri n.